Kansallisbändistä Travis Beaniin, James Trussartiin jne. kitaran runko ja kaula on valmistettu metallista ja niillä on lähes vuosisadan historia.Liity meihin ja piirrä heille historiaa.
Ennen kuin aloitamme, ratkaistaan ensin joitain ongelmia.Jos haluat järkevää tietoa pitkiin hiuksiin liittyvistä metalleista ja äärimmäisistä roskista, lähde pois, kun sinulla on aikaa.Ainakin tässä toiminnossa käytämme kitaroiden valmistusmateriaalina vain metallia.
Suurin osa kitaroista on valmistettu pääasiassa puusta.Tiedät sen.Yleensä ainoa metalli, jonka näet, on pianoruudukon, mikrofonien ja joidenkin laitteistojen, kuten siltojen, virittimien ja vyönsolkien, sisältämä.Ehkä siellä on muutama lautanen, ehkä nuppeja.Tietysti myös jousimusiikkia.On parasta olla unohtamatta niitä.
Soittimiemme historian aikana jotkut rohkeat ihmiset ovat menneet pidemmälle, ja joissain tapauksissa jopa pidemmälle.Tarinamme alkaa Kaliforniassa 1920-luvulla.Tuon vuosikymmenen puolivälissä John Dopyera ja hänen veljensä perustivat National Corporationin Los Angelesiin.Hän ja George Beauchamp ovat saattaneet tehdä yhteistyötä suunnitellakseen resonaattorikitaran, mikä on Nationalin panos suuremman äänenvoimakkuuden etsimiseen.
Lähes sata vuotta resonaattorin käyttöönoton jälkeen resonaattori on edelleen suosituin metallikitaratyyppi.Kaikki kuvat: Eleanor Jane
George on teksasilainen jonglöörikitaristi ja innokas taituri, asuu nyt Los Angelesissa ja työskentelee Nationalissa.Kuten monet tuolloin esiintyjät, häntä kiehtoi mahdollisuudet saada perinteiset litteät ja jouset kitarat kuulostamaan kovemmin.Monet kaikenkokoisissa bändeissä soittavat kitaristit haluavat kovemman äänenvoimakkuuden kuin nykyiset instrumentit pystyvät tarjoamaan.
Georgen ja hänen ystäviensä keksimä kaikuva kitara on järkyttävä instrumentti.Se ilmestyi vuonna 1927 kiiltävällä metallirungolla.Sisälle mallista riippuen National on kytkenyt sillan alle yhden tai kolme ohutta metalliresonaattorilevyä tai kartiota.Ne toimivat mekaanisina kaiuttimina, projisoivat kielten äänen ja tarjoavat voimakkaan ja ainutlaatuisen äänen resonaattorikitaralle.Tuolloin muutkin merkit, kuten Dobro ja Regal, valmistivat metallirunkoresonaattoreita.
Lähellä kansallista päämajaa Adolph Rickenbacker johtaa muottiyritystä, jossa se valmistaa metallirunkoja ja resonaattorikartioita Nationalille.George Beauchamp, Paul Barth ja Adolph työskentelivät yhdessä yhdistääkseen uudet ideansa sähkökitaroiksi.He perustivat Ro-Pat-Inin vuoden 1931 lopussa, juuri ennen kuin National irtisanoi Georgen ja Paulin.
Kesällä 1932 Ro-Pat-In aloitti sähkömuovattujen alumiinisten elektroniikkatuotteiden tuotannon valuteräksen suorituskykyä varten.Pelaaja laittaa soittimen syliinsä ja liu'uttaa kielelle terästangon, joka on yleensä viritetty avoimeen kieleen.1920-luvulta lähtien harvoista teräsrenkaista on tullut suosittuja, ja tämä instrumentti on edelleen erittäin suosittu.On syytä korostaa, että nimi "teräs" ei johdu siitä, että nämä kitarat on valmistettu metallista - tietysti monet kitarat on valmistettu puusta paitsi Electros - vaan siitä, että pelaajat pitävät niitä metallitangoilla.Käytin vasenta kättäni pysäyttämään kohotetut kielet.
Electro-brändistä kehittyi Rickenbacker.Vuoden 1937 tienoilla he alkoivat valmistaa pientä kitaran muotoista terästä leimatusta metallilevystä (yleensä kromatusta messingistä), ja lopulta he ajattelivat, että alumiini oli sopimaton materiaali, koska jokainen kitaravalmistaja haluaisi, että metallia käytetään materiaalina.Välineen tärkeä osa on otettava huomioon.Teräksessä oleva alumiini laajenee korkeissa lämpötiloissa (esimerkiksi näyttämövalaistuksessa), mikä tekee niistä usein epäaikaisia.Siitä lähtien lämpötilan ja kosteuden aiheuttama ero puun ja metallin muuttumisessa on ollut riittävä, jotta monet valmistajat ja pelaajat voivat siirtyä nopeasti kitaran toisesta suunnasta (etenkin kaulasta), joka sekoittaa näitä kahta materiaalia.juosta.
Gibson käytti myös lyhyesti valettua alumiinia ensimmäisenä sähkökitaransa, nimittäin Hawaiian Electric E-150 -terästä, joka ilmestyi vuoden 1935 lopulla. Metallirungon muotoilu ilmeisesti vastaa Rickenbackerien ulkonäköä ja tyyliä, mutta käy ilmi. että tämä lähestymistapa on epäkäytännöllinen.Sama pätee Gibsoniin.Toisen vuoden alussa Gibson kääntyi ymmärrettävimmän paikan puoleen ja esitteli uuden version puurungolla (ja hieman eri nimellä EH-150).
Nyt olemme hypänneet 1970-luvulle, vielä Kaliforniaan, ja aikakauteen, jolloin messingistä tuli laitteistomateriaali sen niin sanotun parannetun kestävyyden vuoksi.Samaan aikaan Travis Bean käynnisti tiiminsä Kalifornian Sun Valleystä vuonna 1974 kumppaneidensa Marc McElween (Marc McElwee) ja Gary Kramerin (Gary Kramer) kanssa.Alumiininen kaulakitara.Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka käytti alumiinia suhteellisen modernissa kaularakenteessa.Kunnia kuuluu italialaiselle Wandrè-kitaralle.
Sekä Kramer DMZ 2000:ssa että 1970-luvun Travis Bean Standardissa on alumiinikaula, ja ne ovat ostettavissa seuraavassa Gardiner Houlgaten kitarahuutokaupassa 10. maaliskuuta 2021.
Antonio Wandrè Pioli suunnitteli ja valmisti 1950-luvun lopulta 1960-luvulle sarjan upean näköisiä kitaroita, joissa oli joitakin merkittäviä suunnitteluominaisuuksia, mukaan lukien Rock Oval (julkaistu noin 1958) ja Scarabeo (1965).Hänen soittimiaan esiintyy useilla tuotemerkeillä, kuten Wandrè, Framez, Davoli, Noble ja Orpheum, mutta Piolin silmiinpistävän muodon lisäksi on mielenkiintoisia rakenteellisia piirteitä, kuten alumiininen kaulaosa.Parhaassa versiossa on läpimenevä kaula, joka koostuu ontosta puolipyöreästä alumiiniputkesta, joka johtaa runkomaiseen päätukeen, otelauta ruuvattuna alaspäin, ja takana on muovinen kansi, joka antaa oikean sileyden.
Wandrè-kitara katosi 1960-luvun lopulla, mutta ajatus alumiinikaulasta kehitettiin uudelleen Travis Beanin tuella.Travis Bean on kovertanut paljon kaulan sisäosaa ja loi alumiinin läpivientikaulan rungon.Mukana T-muotoinen sängynpääty, jossa on mikrofoni ja silta, koko prosessin viimeistelee puinen runko.Hän sanoi, että tämä tarjoaa tasaisen jäykkyyden ja siten hyvän taipuisuuden, ja lisämassa vähentää tärinää.Liiketoiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi ja Travis Bean lopetti toimintansa vuonna 1979. Travis ilmestyi hetkeksi 90-luvun lopulla, ja vasta elvytetty Travis Bean Designs toimii edelleen Floridassa.Samaan aikaan Irondalessa, Alabamassa, Travis Beanin vaikutteita saanut sähkökitarayhtiö pitää myös liekin hengissä.
Travisin kumppani Gary Kramer lähti vuonna 1976, perusti oman yrityksen ja aloitti työskentelyn alumiinikaulaprojektin parissa.Gary työskenteli kitaravalmistajan Philip Petillon kanssa ja teki joitain muutoksia.Hän työnsi puisen sisäosan niskaansa voittaakseen kritiikin Travis Beanin kaulan metallin kylmästä tunteesta, ja hän käytti synteettistä santelipuuta.1980-luvun alussa Kramer tarjosi lisävarusteena perinteisen puisen kaulan, ja vähitellen alumiini hylättiin.Henry Vaccaron ja Philip Petillon elpyminen tapahtui alun perin Kramerista Vaccaroon ja kesti 90-luvun puolivälistä 2002.
John Velenon kitara menee pidemmälle, melkein kokonaan ontosta alumiinista, valettu kaula ja käsin veistetty runko.Veleno, jonka pääkonttori sijaitsee Pietarissa, Floridassa, aloitti epätavallisten soittimiensa valmistuksen noin 1970 ja lopetti näiden instrumenttien tuotannon kirkkaissa eloksoiduissa väreissä, mukaan lukien upeat kultaiset mallit.Joissakin niistä on V-muotoinen yöpöytä, johon on upotettu punaisia jalokiviä.Valmistettuaan noin 185 kitaraa, hän luovutti vuonna 1977.
Erotessaan Travis Beanista Gary Kramer joutui muuttamaan malliaan välttääkseen patenttiloukkaukset.Ikoninen Travis Bean -päätuki näkyy oikealla
Toinen räätälöity valmistaja, joka käyttää alumiinia henkilökohtaisella tavalla, on Tony Zemaitis, brittiläinen rakennusmestari Kentissä.Kun Eric Clapton ehdotti Tonylle hopeakitaroiden tekemistä, hän alkoi valmistaa metallisia etupaneeliinstrumentteja.Hän kehitti mallin peittämällä koko rungon etuosan alumiinilevyillä.Monissa Tonyn teoksissa on pallokaivertajan Danny O'Brienin töitä, ja hänen hienot kuvionsa luovat erottuvan ilmeen.Kuten jotkin muutkin sähköiset ja akustiset mallit, Tony aloitti Zemaitis-metallietukitaroiden valmistamisen noin vuonna 1970, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2000. Hän kuoli vuonna 2002.
James Trussart on tehnyt paljon työtä säilyttääkseen ainutlaatuiset ominaisuudet, joita metalli voi tarjota nykyaikaisessa kitaranvalmistuksessa.Hän syntyi Ranskassa, muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin ja asettui lopulta Los Angelesiin, jossa hän on työskennellyt yli 20 vuotta.Hän jatkoi räätälöityjen teräskitaroiden ja viulujen valmistamista erilaisiin viimeistelyihin yhdistäen resonaattorikitaroiden metallin ulkonäön käytöstä poistettujen koneiden ruosteiseen ja pronssiseen tunnelmaan.
Billy Gibbons (Billy Gibbons) ehdotti Rust-O-Matic-teknologian nimeä, James asetti kitaran rungon komponenttien paikalleen useiksi viikoiksi ja viimeisteli sen lopulta läpinäkyvällä satiinipinnoitteella.Monet Trussart-kitaran kuviot tai kuviot on painettu metallirunkoon (tai suojalevyyn tai päätukeen), mukaan lukien pääkallot ja heimotaideteokset tai krokotiilin ihon tai kasvimateriaalien tekstuurit.
Trussart ei ole ainoa ranskalainen lutsikko, joka on liittänyt rakennuksiinsa metallikappaleita – Loic Le Pape ja MeloDuende ovat molemmat esiintyneet näillä sivuilla aiemmin, vaikka toisin kuin Trussart, ne jäävät Ranskaan.
Muualla valmistajat tarjoavat toisinaan tavanomaisia elektroniikkatuotteita, joissa on epätavallisia metallisäröjä, kuten satoja Fenderin valmistamia 90-luvun puolivälin Stratteja, joissa on ontot eloksoidut alumiinirungot.On ollut epätavanomaisia kitaroita, joiden ytimessä on metalli, kuten lyhytikäinen SynthAxe 1980-luvulla.Sen veistoksellinen lasikuiturunko on asetettu valetun metallirungon päälle.
1940-luvun K&F:stä (lyhyesti sanottuna) Vigierin nykyisiin nauhattomiin otelaudoihin löytyy myös metallisia otelaudat.Ja joitain koristeita on saatu valmiiksi, jotka voivat antaa alkuperäiselle perinteiselle puusähköulkomuodolle houkuttelevan metallisen tunnelman – esimerkiksi Gretschin 50-luvun Silver Jet, joka on koristeltu kimaltelevilla rumpupäillä, tai esiteltiin vuonna 1990 Jbanez-mallin JS2-versio, jonka allekirjoitti Joe Satriani.
Alkuperäinen JS2 poistettiin nopeasti, koska oli ilmeistä, että oli lähes mahdotonta valmistaa turvavaikutteista kromipinnoitetta.Kromi putoaa rungosta ja muodostaa halkeamia, mikä ei ole ihanteellinen.Fujigenin tehdas näyttää saaneen Ibanezille vasta seitsemän JS2-kromattua kitaraa, joista kolme annettiin Joelle, joka joutui teippaamaan selkeää teippiä suosikkiesimerkkiensä aukkoihin estääkseen halkeilevan ihon.
Perinteisesti Fujigen yritti päällystää ruumiin upottamalla sen liuokseen, mutta tämä johti dramaattiseen räjähdukseen.He kokeilivat tyhjiöpinnoitusta, mutta puun sisällä oleva kaasu loppui paineen vuoksi ja kromi muuttui nikkelin väriksi.Lisäksi työntekijät saavat sähköiskuja yrittäessään kiillottaa lopputuotetta.Ibanezilla ei ollut vaihtoehtoa, ja JS2 peruutettiin.Myöhemmin kuitenkin ilmestyi kaksi menestyvää rajoitettua painosta: JS10th vuonna 1998 ja JS2PRM vuonna 2005.
Ulrich Teuffel on valmistanut kitaroita Etelä-Saksassa vuodesta 1995. Hänen Birdfish -mallinsa ei näytä perinteiseltä soittimelta.Sen alumiinipinnoitettu runko käyttää perinteistä metallilaitteistokonseptia ja yhdistää sen muuntautumaan ei-aiheeksi.Nimessä olevat "lintu" ja "kala" ovat kaksi metallielementtiä, jotka kiinnittävät siihen pari puunauhaa: lintu on pultattu etuosa.Kala on kontrollipalkin takaosa.Näiden kahden välinen kisko kiinnittää liikkuvan noukin.
"Filosofisesta näkökulmasta pidän ajatuksesta päästää alkuperäiset materiaalit studiooni, tehdä täällä maagisia asioita, ja sitten kitara tulee vihdoin ulos", Ulrich sanoi."Mielestäni Birdfish on musiikki-instrumentti, se tuo tietyn matkan jokaiselle sitä soittavalle. Koska se kertoo kuinka tehdä kitara."
Tarinamme päättyy täydelliseen ympyrään ja palaa siihen, mistä aloitimme alkuperäisen resonaattorikitaran kanssa 1920-luvulla.Tästä perinteestä peräisin olevat kitarat tarjoavat suurimman osan nykyisistä toiminnoista metallirunkorakenteille, kuten Ashburyn, Gretschin, Ozarkin ja Recording Kingin kaltaisille tuotemerkeille, sekä Dobron, Regalin ja Nationalin sekä Resophonicin moderneille malleille, kuten ule sub in. Michigan.
Loic Le Pape on toinen ranskalainen lutteri, joka on erikoistunut metalliin.Hän on hyvä rakentamaan uudelleen vanhoja puisia, teräsrunkoisia instrumentteja.
Mike Lewis, pariisilainen Fine Resophonic, on valmistanut metallirunkoisia kitaroita 30 vuoden ajan.Hän käyttää messinkiä, saksalaista hopeaa ja joskus terästä.Mike sanoi: "Se ei johdu siitä, että yksi heistä on parempi", mutta heillä on hyvin erilaiset äänet."Esimerkiksi vanhanaikainen etninen tyyli 0 on aina messinkiä, etninen kaksisäikeinen eli Triolian on aina terästä, ja suurin osa vanhoista Triconeista on valmistettu saksalaisista hopea- ja nikkelilejeeringeistä. Ne tarjoavat kolme täysin erilaista soundia. ."
Mikä on pahinta ja parasta kitarametallin kanssa työskentelyssä nykyään?"Pahin skenaario voi olla, kun annat kitaran nikkelipinnoitetun päälle ja ne sotkevat sen. Näin voi käydä. Parasta on, että voit helposti tehdä mukautettuja muotoja ilman liikaa työkaluja. Metallin ostaminen ei rajoita." Mike päätteli nauraen: "Esimerkiksi brasilialainen messinki. Mutta kun kielet ovat päällä, se on aina hyvä. Osaan soittaa."
Guitar.com on johtava auktoriteetti ja resurssi kaikilla kitara-aloilla maailmassa.Tarjoamme oivalluksia ja oivalluksia vaihteista, artisteista, teknologiasta ja kitarateollisuudesta kaikille genreille ja taitotasoille.
Postitusaika: 11.5.2021